Miksi puhut itsel­lesi niin anka­rasti? Tun­nista sisäi­nen kriitikkosi

Syyl­lis­tätkö itseäsi pie­nis­tä­kin vir­heistä ja kuu­letko pääs­säsi jat­ku­van moit­ti­van äänen, joka vaa­tii sinua ole­maan parempi ja tehok­kaampi? Tämä tym­peä ääni on sisäi­nen krii­tik­kosi, usein lap­suu­dessa opittu sel­viy­ty­mis­keino. Se kum­puaa syvältä tun­ne­lu­koista, kuten vaa­ti­vuu­desta ja uhrau­tu­vuu­desta. Tässä artik­ke­lissa käsit­te­lemme, miksi tämä ankara ääni on niin voi­ma­kas ja miten voit alkaa tun­nis­taa sen vai­ku­tuk­sen arjen eri tilanteissa.

Syyt­tävä ääni, jonka me kaikki tunnemme

Oletko jos­kus pudot­ta­nut kah­vi­ku­pin ja ensim­mäi­nen aja­tuk­sesi on ollut: “Juman­kauta minä olen aina näin köm­pelö”? Tai kun olet saa­nut raken­ta­vaa palau­tetta työs­täsi, oletko kuul­lut sisäl­täsi kuis­kauk­sen: “Tie­sin, ettet pysty tähän, et ole tar­peeksi hyvä” tai “Tyhmä, miksi edes yri­tit”? Sisäl­läsi puhuu voi­ma­kas ääni, jota kut­summe sisäi­seksi krii­ti­koksi.

Tämä sisäi­nen krii­tikko on se osa sinua, joka vähät­te­lee, syyl­lis­tää ja piis­kaa sinua eteen­päin sää­li­mät­tö­mällä anka­ruu­della. Se ei ole kui­ten­kaan merkki heik­kou­desta, vaan se on opittu syvälle juur­tu­nut tapa selviytyä.

Mistä ankara ääni on peräisin?

Sisäi­nen krii­tikko ei synny tyh­jästä. Skee­ma­te­ra­pian näkö­kul­masta se on usein “moodi” tai mie­len­tila, joka on kehit­ty­nyt suo­je­le­maan sinua. Lap­suu­dessa olet saat­ta­nut oppia, että vain täy­del­li­sellä suo­ri­tuk­sella tai mui­den loput­to­malla miel­lyt­tä­mi­sellä voit ansaita rak­kautta, hyväk­syn­tää ja/​tai vält­tää ran­gais­tuk­sen. Tämän koke­muk­sen poh­jalta on voi­nut syn­tyä voi­mak­kaita tun­ne­luk­koja eli skeemoja. 

Eri­tyi­sesti kaksi skee­maa ruok­kii sisäistä krii­tik­koa. Vaa­ti­vuu­den skeema saa sinut usko­maan, että sinun on jat­ku­vasti pyrit­tävä täy­del­li­syy­teen ja että mikään suo­ri­tuk­sesi ei ole kos­kaan tar­peeksi hyvä. Krii­tikko toi­mii täl­löin sisäi­senä piis­ku­rina, joka var­mis­taa, että et vahin­gos­sa­kaan lais­kistu tai epäonnistu.

Toi­saalta uhrau­tu­vuu­den skeema voi syn­nyt­tää krii­ti­kon, joka syyl­lis­tää sinua siitä, jos ase­tat omat tar­peesi etusi­jalle. Se kuis­kaa, että olet itse­käs, jos et veny ja uhraudu mui­den puo­lesta, jät­täen sinut jat­ku­vaan riit­tä­mät­tö­myy­den ja syyl­li­syy­den tilaan.

Miten tun­nis­tat krii­ti­kon äänen arjessa?

Sisäi­sen krii­ti­kon tun­nis­ta­mi­nen on tär­kein askel sen val­lan vähen­tä­mi­sessä. Sen ääni on usein niin tois­tuva, vakuut­tava ja auto­maat­ti­nen, että saa­tat pitää sitä abso­luut­ti­sena totuu­tena. Se voi ilmetä monin tavoin arjen eri osa-alueilla.

Työ­elä­mässä se voi näkyä yli­tun­nol­li­sena täy­del­li­syy­den tavoit­te­luna, jat­ku­vana pel­kona vir­hei­den teke­mi­sestä tai vai­keu­tena ottaa vas­taan kehuja. Saa­tat vähä­tellä jotain aivan mah­ta­vaa ja ennen kuu­lu­ma­tonta onnis­tu­mis­tasi aja­tel­len sen ole­van vain onnen­kan­ta­moi­nen tai vähimmäisvaatimus.

Ihmis­suh­teissa krii­tikko saat­taa puo­les­taan syyt­tää sinua kai­kista ris­ti­rii­doista tai kuis­kia, ettet ole tar­peeksi hyvä, mie­len­kiin­toi­nen tai rakas­tet­tava kump­pa­nina tai ystä­vänä. Sinussa on jotain vikaa ja ‘miksi ihmeessä tuo toi­nen edes sie­tää sinua?!?’.

Jopa levon het­kellä tuo itse­päi­nen krii­tikko ei vält­tä­mättä vai­kene, vaan saat­taa syyl­lis­tää sinua lais­kot­te­lusta ja siitä, että sinun “pitäisi” tehdä jotain hyö­dyl­li­sem­pää. Vaikka oli­sit jo ihan lop­puun­pa­la­mi­sen kyn­nyk­sellä, niin sit­te­kään et ole teh­nyt vielä tarpeeksi.

Kohti myö­tä­tun­toa

Sisäi­sen krii­ti­kon äänen tun­nis­ta­mi­nen vaa­tii pysäh­ty­mistä ja tie­toista kuun­te­lua. Kun seu­raa­van ker­ran tun­net pis­ton sydä­mes­säsi tai vat­san­poh­jas­sasi ahdis­ta­van tun­teen, pysähdy het­keksi ja kysy itsel­täsi: kuka puhuu juuri nyt ja millä sävyllä? Onko se myö­tä­tun­toi­nen ja kan­nus­tava ääni, vai ankara ja lan­nis­tava? Pelkkä äänen tun­nis­ta­mi­nen krii­ti­koksi – eril­li­seksi osaksi sinua, ei abso­luut­ti­seksi totuu­deksi – on jo val­tava askel.

Sinun ei tar­vitse uskoa tuota anka­raa ääntä tai tais­tella sitä vas­taan. Kokeile sen sijaan vain huo­mata se. Anna kriit­ti­sen aja­tuk­sen olla het­ken, kuin ohi­me­nevä pilvi tai­vaalla, ja tuo sit­ten huo­miosi tie­toi­sesti takai­sin tähän hetkeen.

Tunne jal­kasi lat­tiaa vas­ten, huo­maa hen­gi­tyk­sesi kulku. Voit myös kysyä itsel­täsi lem­peästi: mitä minä oikeasti tar­vit­si­sin juuri nyt? Tämä pieni väli­matka aja­tuk­sen ja reak­tion välillä antaa sinulle voi­man valita, miten vas­taat – anka­ruu­den sijaan ehkä myö­tä­tun­nolla. Se on alku mat­kalle kohti hyväk­sy­väm­pää suh­detta itseesi.